Oskari Tokoi

Fitchburg, Mass.              10.11.1954

Rakas veli.

Sallinet minun lähestyä sinua tällä tittelillä. Kirjeesi oli minulle yllättävä mutta sitäkin enemmän lämmittävä. Siitä syystä halua vastatakkin sen heti osoittaakseni miten suuressa arvossa kirjettäsi ja siinä esitettyjä ajatuksia pidän. Asianlaitahan on siten, että minä elän täällä vieraalla maalla, josta aatokseni, siitäkin huolimatta vaikka jo suurimman osan elämästäni olen täällä viettänyt, yhäkin kantautuvat sinne synnyinmaahan ja sen kansan keskuuteen, jossa jännittävimmät ja raskaimmat taisteluni olen saanut käydä ja kokea. Jokainen lämmin ja ystävällinen tuulahdus sieltä on kuin pumpulia rasittuneelle sydämelle.

Pitkä AIKAINEN ERONI synnynmaastani, sen kansasta ja sen työväenliikkeestä on ikään kuin pitentänyt tätä välimatkaa. Käyntini siellä Suomessa sentään ikään kuin uudestaan liitti yhteen ja katkenneiksi pyrkiviä siteitä ja ilokseni sain kokea miten paljon vettä sentään on jo virrannut siltojen alitse siten niiden suurten vihan ja koston päivien, joista sinäkin kirjeessäsi mainitset ja miten paljon on jo voitu toisilleen anteeksi antaa. Mutta sittenkin uusi polvi on noussut, joka katselee maailmaa ja sen kohtalon jonkin erikoisen tarkoituksen johtamana eloon silloin kuin aikani olisi jo ollut painaa päänsä ikuiseen lepoon. Ja tämä se nyt vanhoilla päivilläni – täytänhän jo keväällä 82 – on ikään kuin velvoituksena pitää kiinni ihanteistaan ja tehdä vielä työtäkin niiden toteuttamisen hyväksi.

Miten ihmeelliset saattavatkaan Herran tiet olla. Siitä ei ole kovin kauan kuin kuolemantuomioita jaeltiin joka puolella. Eräs Suomen valkoisen armeijan kor-keimmista johtajista m.m. vannoi, että hän ampuisi minut vaikka tapaisi kirkon pen-kissä. Ja kuitenkin aivan samoihin aikoihin minä v. 1919 kevät talvella nukuin yön samassa vuoteessa valkoisen upseerin kanssa Kuusamossa ja tiesin, että hänellä oli revolveri ja pommi taskussaan. Mutta minulla ei ollut vihaa eikä kostomieltä häntä kohtaan ja nukuin varsin rauhallisesti vakuuttuneena siitä ettei hänkään kostomieltä kanna.

Kommunistit olivat julistaneet kuolemantuomion ja lisänneet siihen että ”tuomion täytäntöönpano on jokaisen vallankumouksellisen työläisen velvollisuus”. ”Minun ympärillä oli näitä vallankumouksellisia työläisiä” vaikka kuinka paljon ja minä nukuin heidän kanssaan Karjalan korvissa rakonuotioilla ja metsäpirteissä myöskin vakuuttuneena siitä, että yksikään heistä ei kättään kohota minua vastaan; eivätkä kohottaneet. Minä en kantanut vihaa enkä kostoa ketään vastaan vaan odotin ja toivoin sovintoa ja anteeksi antamusta. Sitä ei syntynyt, sellaisena kuin olisin toivonut, mutta kuitenkin viha ja kostomieli on häviämässä ja sovintoon ja rauhaan pyrkivät rakkauden voimat pääsemässä voitolle. Ja siinä sivussa, ihan kuin itsestään ansiottani ja pyyntöjäni, minäkin olen nyt kahden valtakunnan, Suomen ja Yhdysvaltain, eläkevaari. Tosin eläkkeet eivät ole suuret mutta niiden avulla suhteellisen huolettomat vanhuudenpäivät ovat turvatut. Kaikki nuo elämäni kokemukset, niin yksilöllisiä ja vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, ovat minussa vahvistaneet uskoa siihen, että tuo väkivaltaan nojautuva ja väkivalloin sekä aseellisin voimin ihmiskunnan herraksi ja valtiaaksi pyrkivä kommunismi, ihmiskunnan viimeinen villitys, on myöskin sammuva. […] Ihmiskunta on heräämässä näkemään sen tosiasian, että vain ne opit joita Kristus opetti ja joka antoi seuraajilleen ja koko ihmis-kunnalle sen suurimman käskyn ”rakastakaa lähimmäisiänne niin kuin itseänne”, on valmistava ja turvaava vihan ja koston sokaisemalla ihmiskunnalle rauhan ja tulevan menestyksen: rauha sekä sielulle, että ruumiille.

Ikävuosistani huolimatta suurimmalla mielenkiinnolla olen seurannut synnyinmaani ja sen kansan kohtaloita. Olen surrut teidän surujanne ja iloinnut teidän iloissanne. Iloitsen siitä, että siellä on todella pyritty yhteisymmärrykseen ja käsitetään, että maan ja kansan kohtalo riippuu sen kansan yksimielisyydestä. Mutta sittenkin tuntuu väliin siltä kuin suhteellisen vähäpätöiset seikat olisivat esteenä vieläkin täydellisemmän yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi. Itsekkyys ja omanvoiton pyynti vieläkin pyrkivät pinnalle. Ja mikä pahinta, kommunisteilla, rauhan ja ihmisen persoonallisen ja henkisen vapauden pahimmalla vihamiehellä, vieläkin on aivan liian suuri vaikutus. He kalastelevat sameassa vedessä ja tasottavat tietä väkivaltaisella nousulla kuiskuttamalla suomalaisen työläisen korvaan, että ”meidän käsivällisyyteemme täytyy loppua ja tarttua muihin keinoihin”.

Työväenluokan ja erikoisesti suomalaisen työläisen kärsivällisyys ei saa koskaan loppua sille se, jonka hermot, kärsivällisyys kestää lopulta voittaa. Niin pian kuin kärsivällisyys loppuu, ollaan hyppäämässä kuiluun, jossa ei ole pohjaa. Kärsivällisyyden loppuminen merkitsee sitä, että turvaudutaan harkitsemattomiin tekoihin joiden seurauksia ei tunneta, tuskin voidaan aavistaakkaan. Kärsivällisyys ei ole heikkoutta ja antautumista vaan rohkeutta ja voimaa, jonka edessä väkivallan voimat murtuvat.

Suokaa anteeksi, että täten pyrin (itsensä hillitsemiskykyä, käsin tekstin yläpuolella) purkamaan mieltäni. En pyri teille opettajaksi ja vieläkin vähemmän saarnamieheksi, mutta minäkin tunnen joskus tarvetta ikään kuin keventää sisäistä painetta purkamalla sitä toiselle. Totta puhuen, täällä Amerikassa tunnen itseni enemmän eristetyksi kuin ehkä tuntisin siellä Suomessa. Tosin amerikkalainen kirkko on paljon enemmän yhteiskunnallisia oloja seuraava ja niitä myöskin korjaamaan pyrkivä Kristuksen kirkko kuin Suomen kirkko aikoinaan oli ja suurimmalta osaltaan ehkä vieläkin on. Ja se ehkä oli yhtenä suurimpana syynä siihen, että työväki ja sen kohottama liike karkottui niin kauas kirkosta ja Kristuksen opeista silloin kuin se olisi tarvinnut kirkon puolelta ymmärrystä ja ennen kaikkea rakkautta. Täällä työväenliike on mitä läheisimmässä yhteydessä kirkon kanssa – tosin niitä on monta mutta kaikilla kristityillä kirkoilla sentään on sama perustus. Kirkko täällä Amerikassa on ”Social instituiton” samalla kertaa kuin se on myöskin kirkko. Valitettavinta on että, amerikansuomalaiset kirkot suurimmalta osaltaan ovat pysyneet uskollisina Suomen kirkon kaikkein vanhimmille ja konservatiivisimmille traditioille ja siten työväenliikkeen ja suomalaisen kirkon välit ovat vieläkin hyvin jyrkät. Parannusta kuitenkin on täälläkin tapahtumassa.

Samalla pyydän välittämään minun lämpimät terveiseni pastori Pentti Murrolle, omalta ja toistenkin puolesta kiitän häntä täällä käynnistään ja hänen erittäin suuresta vaikutuksestaan. Ihmiset täällä Fitchburgissa ja varmaankin muuallakin, kaipauksella muistavat häntä toivossa että hän taikka joku toinen hänen kaliiperiaan miehiä vierailisi täällä Amerikassa. Piispa Gulinin vierailu rajoittui liian lyhyeen sillä hänellä ei ollut aikaa pistäytyä täällä itärannikolla ollenkaan.

Minä käsitän työnne taakan ja vaikeudet siellä Suomessa.. Mutta kannattaa tehdä työtä. Se aika on mennyt jolloin kirkko oli se ainoa paikka, jossa Kristuksen evangelumia julistetaan ja joka ei tullut sinne sai pysyä poissa. Meidän on paljon enmmän kuunneltava sitä Kristuksen kehoitusta: ”Missä kaksi taikka kolme kokoontuvat minun nimeeni, siellä minä olen heidän keskellään”. Kirkko on ihmistä varten eikä ihminen kirkkoa varten. Kristityn on mentävä sinne, missä ihmisen kärsimykset ovat suurimmat sillä kärsivät vain tuntevat pelastuksen tarpeen. Suokoon Jumala teille rohkeutta ja voimaa taistella oikean asian puolesta. Terveisiä myöskin Maaherra Alpo Lummeelle, jos satutte kohtaamaan. Hänen rauhallinen ja luottamusta herättävä luoteensa tekee rauhoittavan vaikutuksen ympäristöönsä. On suuri siunaus, että Suomen kansalla on tällaisiakin virkamiehiä.

Lämpimät terveiset myöskin vaimoltani, jonka apua ja henkistä voimaa saan kiittää siitä, että olen näinkin hyvin säilyttänyt terveyteni ja sielunvoimankin.

Tovissa kuulla vastakin. Vilpittömällä rakkaudella: