Kirjeet lahjoitti Tokoi-museolle Elina Himberg (Porras) vuonna 2009 Oskari Tokoi –dokumentin esittämisen jälkeen. Kirjeet löytyivät Himbergin isän Simo Laurilan (Elli ja Jaakko Laurilan poika) jäämistöstä.

Elli ja Jaakko Laurila –  West Townsend, Mass. – 22.3.1947

Vanhat hyvät ystävät.

Kirjeenne, jonka sain tänään oli siksi yllättävä, että kiirehdin heti vastaamaan ja vakuuttamaan, että ne ystävyyden siteet, jotka aikoinaan välillämme punoutuivat, eivät ole minunkaan puoleltani löyhtyneet vaan pikemminkin lujittuneet. Se tämä maailman kiertokulku opettaa yhä uudelleen ja uudelleen arvioimaan kaikkia elettyä ja koettuakin ja siinä yhteydessä entiset ystävyyssiteetkin joutuvat ikään kuin uudelleen koetelluiksi, miten kestäviä ne ovat olleet. Niistä eräät tuntuvat nyt jälestäkäsin heikoilta ja arvottomiltakin kun taas toiset sellaisilta joiden arvoa aikoinaan ei tarkoin tuntenut eikä osannut arvostaa vaan nyt jälestäkäsin kaipauksella niitä muistelee. Näiden jälkimmäisten joukkoon olen aina Teidät lukenut.

Sehän tämä ihmisen elämän kaari, on kuin auringon kiertokulku. Aamulla noustessa luo kaiken valonsa eteenpäin ja korkeimmillaan ollessaan valaisee taikka ainakin uskoo valaisevansa koko maailmaa, kunnes taas illalla mailleen mennessään heittää heikot riutuvat säteensä sinne, mistä aamulla vaelluksensa alkoi. Se tämä taakseen ja entisyyteen katsominen kait on yksi varmimpia vanhentumisen merkkejä. Ja, niin kuin tiedät, minäkin olen jo sen ikärajan saavuttanut, jolloin nämät  vanhettumisen merkit alkavat ilmetä. Se ei suinkaan vielä, kuten minullakin, saata merkitä heikontumista vaan yhä tuntee samaa halua tehdä jotain kansaihmistensä hyväksi, tai ainakin uskoo tekevänäs.

Mainitsit, että olimme aikoinamme hiukan erilinjoilla. Se on kyllä totta mutta yhtä totta on myöskin se, että kokemus on, ainakin minulle, opettanut, että linjat eivät kulje suoraviivaisesti vaan usein hyvinkin mutkikkaasti ja se, joka tänään näyttää olevan oikealla, saattaa huomenna olevan vasemmalla. Kukaan ei ole ollut eikä voi olla erehtymätön, tarkoitan meitä erehtyviä ihmisiä. Pääasia on tarkoitusten ja ihanteiden puhtaus sekä vilpitön halu tehdä työtä rehellisesti vakaumuksensa mukaan, ajamatta persoonallisia etujaan. Niin, nousuja ja laskuja on se minunkin elämäni polku ollut täynnä, mutta tunnon rauhaan olen säilyttänyt ja se on aina antanut rohkeutta ja voimaa pyrkiä eteenpäin ja samalla myöskin turvannut terveen ruumiin sekä sielun. Pahinta vaan on se, että nyt, kun alkaisi olla kokemuksia, elon taival myöskin lähenee loppuaan, jolloin enää kokemukset eivät mitään auta.

Joinakin tunnustuksena siitä, että jotain ehkä olen tehnyt ja aikaansaanut maani ja kansani hyväksi, eilen sain kutsun tulla Suomen Eduskunnan 40 vuotisjuhlaan. Palasin vaimoni kanssa juuri hiljattain lähes puolivuotta kestäneeltä ympäri Amerikkaa käsittäneeltä matkalta, jolla matkalla kuljimme noin 23,000 kilometriä puhuen ja keräten varoja Suomessa puutettakärsiville. Tämä matka oli rasittavampi kuin luulinkaan ja pelkään voinko toista matkaa tehdä heti päälle.

Kun mainitsin vaimostani minun ensimmäinen vaimoni, jonka kanssa olimme häissänne, kuoli täällä Fitchburgissa vuonna 1938. Seuraavan vuonna menin uudelleen naimisiin. Minun nykyinen vaimoni on syntyperäinen ameriikalainen, eikä osaa vielä Suomen kieltä, mutta siitä huolimatta, hän on yhtä lämmin Suomen ystävä kuin minäkin., ehkäpä lämpimämpikin sillä hänen ei ole tarvinnut kestää maanpakolaisuuden vaikeita vuosia. Liitän mukaan kuvamme. Valitan, että minulla ei ole meistä erikseen otettua kuvaa vaan kuva, joka otettiin Phoenixissa, Arizonan valtiossa viime tammikuun lopulla. Se toinen vieläkin vanhempi pariskunta, on ruotsalainen Mr. ja Mrs. Dahlgren ja minä sekä vaimoni, olemme oikealla. Ehkä minut vielä jotenkuten tuntenette.

Rouvasi Ellin muistan yhtä hyvin kuin sinutkin sillä hän oli aktiivinen ja toimin-takykyinen, kuten sinäkin. Kuulen, että hän yhä edelleen jaksaa johtaa sellaista suurta ja voimia kysyvää laitosta kuin Forssan Työväen opistoa. Onnittelen häntä siitä. Onnittelen myöskin sinua kun olet ryhtynyt kirjoittamaan muistelmiasi, jota kannattaa tulla tulevaisuudelle pelastetuksi. Niin olen minäkin tehnyt ja ne ilmestyvät ensi suven aikana.

Sydämelliset terveiset Teille molemmilta, minulta ja vaimoltani.

Ystävyydellä

Elli ja Jaakko Laurila – Fitchburg, Mass. – 9.5.1947

Tokoi -Laurila 9.5.1947

Rakkaat ystävät

[…] Minä syvästi valitan sitä, etten voinut tulla sinne Suomeen eduskunnan kutsuvieraana. Olisihan siihen sisältynyt niin paljon sovittavaa ja yhdistävää samalla kun se olisi ollut uusi elämys sekä ikää kuin yhdistänyt katkenneen elämänketjun. Mutta sittenkin liian paljon vettä on ehtinyt juosta siltojen alitse, mikä on kuluttanut elinvoimia enemmän kuin luulinkaan. Viimeinen ympäri maan tehty matka, joka tapahtui talvisydännä, oli sittenkin rasittavampi kuin saatoin luulla ja lääkärini selitti uuden ja niin hermoja koettelevan matkan, kuin matka Suomeen ja sellaiseen tilaisuuteen olisi, selväksi itsemurhayritykseksi. […]

Lasten kohtalot ovat niin lähellä meitä ja heidän kohtaloidensa vaikutus myöskin vanhempiin, tarkoitan normaalisiin ja ajatteleviin ihmisiin, syvästi vakuttava. Niimpä minunkin Suomeen tulooni ratkaisevasti vaikutti Wenäjälle jääneiden lasteni kohtalo. Vanhana luotettavana ystävänä otan vapauden kertoa siitä sinullekin. Kuten tietänet; sisällissodan loppuvaiheissa perheeni kanssa siirryin Wenäjälle, josta sitten v. 1919 Englandiin ja seuraavana vuonna Kanadaan ja sitä seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin. Perheeni jäi Wenäjälle ja vietettyään siellä kolme nälkävuotta, syksyllä v. 1921 tulivat Suomeen, paitsi kaksi vanhinta lasta, Tyyne ja Nestori, jäivät Wenäjälle. Nestori oli silloin jo käynyt viisi luokkaa Lyseota ja Tyyne kaksi Yhteiskoulua; Vaimoni ja toisten lasten tultua Suomeen, heille tarjottiin paikkoja wenäläisissä virastoissa, varsinkin Nestorille, joka oli oppinut melkoisen hyvin wenäjänkielen. Nuorimmat lapset, Laila ja Aune suorittivat Suomessa kansakoulututkinnon ja Lauri oli aikaisemmin käynyt kolme luokkaa kansakoulua ja yhden Lyseota, joten hän Suomeen tultuaan hankki työpaikan ja alkoi elättämään perhettä. Suomeen minäkin voin sitten lähettää avustusta niin, että he tulivat siellä toimeen kun oli asunto osakeyhtiössä. Tähän maahan tultuaan Laila ja Lauri menivät iltakouluun ja Aune, joka oli nuorin, yleiseen kouluun, jossa suhteellisen nopeasti suoritti korkeakoulututkinnon ja myöhemmin tutkinnon kahdessa collegessa. Hän onkin nyt Harvardin yliopiston finanssiosastolla työssä; aikaisemmin oli jo liikealalla ja Bostonissa toimivassa lyhytaalto radiolähetysasemalla. Lauri suoritti kellosepän opinnot ja tutkinnon ja on hän nyt verrattain hyväpalkkaisena suuressa kellosepän liikkeessä. Laila taas, miehensä kanssa hoitaa kanafarmia, kuten me täällä sanomme. Kaikki asuvat lähellä ja ovat suhteellisen hyvässä asemassa. Mutta sitten tulee mitalin toinen puoli; ne Wenäjälle jääneet lapset. Yhteys heidän kanssaan on ollut heikko sillä vaan muutamia kirjeitä olen saanut. Vaimoni kaiken aikaa suri heidän kohtaloaan ja se varmaankin osaltaan vaikutti hänen terveytensä murtumiseen. Ja sitten vuoden 1937 lopussa kaikki tietoyhteys loppui. siitä lähtien olen pelännyt pahinta, mikä nyt matkalta palattuani muuttui kaameaksi todellisuudeksi. Lähteistä, joiden alkuperää ei tarvitse edes epäillä, sain tietää, että heidät kumpainenkin vangittiin vuoisein1937 – 38 vaihteessa; myöhemmin myöskin Tyynen mies Antti Pylsy ja Nestorin vaimo – omaa sukua Jääskeläinen. Tyynellä ei ollut lapsia, mutta Nestorilla oli ainakin yksi poika. Kumpainenkin olivat kuuluneet kommunistiseen puolueeseen, mutta Nestori jo vuonna 1932 oli vienyt jäsenkirjansa pois ja sanonut, että hän ei halua kuulua puolueeseen, jossa jäsenistöllä ei ole mitään sananvaltaa. Hän ei sen jälkeen ottanut osaa politiikkaan, mutta ei häntä vangittu sillä hän oli erittäin pidetty opettaja ”vieraiden kansallisuuksien yliopistossa”. Ei myöskään Tyynellä ollut mitään sellaisia syitä, jota olisivat aiheuttaneet vangitsemisen mutta silloin tuli suomalaisten puhdistusaika, jolloin kaikki suomalaiset, jotka evät antautuneet wenäläisten tavoitteiden palvelijoiksi, vangittiin ja karkotettiin. Nestori, kun häntä oli tultu hakemaan ”pieneen kuulusteluun” oli ottanut paksupohjaiset kengät ja sanonut, että ”Panen tuosta paksupohjaiset kengät jalkaani sillä kyllä ne puhki kuluu ennen kuin se kuulustelu on päättynyt. Niin lähti ja sille reissulle jäi. Kukaan ei hänestä sen jälkeen ole mitään kuullut. Tyynen kohtalo oli vielä vieläkin draakillisempi sillä häntä oli kuulusteltu monta päivää ja kidutettu kunnes oli kypsä tuomittavaksi ensin pakkotyöhön ja sitten karkoitettavaksi.

Sinä perheen ja lasten isänä tiedät, miten tällainen tieto saattaa vaikuttaa varsinkin kun tietää ja on vakuuttunut, että he olivat viattomia, rehellisiä ja oikeamielisiä, jotka olivat palvelleet myöskin sitä maata ja hallitusta jonka alaisina he olivat, rehellisesti. Kun muutenkin oli matkasta rasittunut ja tämä tieto tuli päälle, niin herpautti se, ainakin hetkellisesti, mielen ja hermoston, niin ei voinut edes ajatella matkaa Suomeen, jossa tällä kertaa valtaa pitävät samat voimat, jotka ovat olleet syyttämässä ja tuomitsemassa minuakin kuolemaan ja lopuksi kohdistivat kostonsa viattomiin lapsiin ja heidän perheisiinsä.

Tämä ei ole julkisuutta varten vaan sinulle hyvänä ystävän kerottu jos joku ihmettelee minkätakia en tullut Suomeen, niin uskon että sinä, tämän luettuasi, et ihmettele.

Kaiken sen keskellä, mitä maailmassa on tapahtunut ja parhaillaankin on menossa, pysähtyy ajattelemaan ja kysymään: ”Onko ihmisyys ja oikeus häviävä maan päältä; Jääkö viha ja kosto ihmiskuntaa johtavaksi periaatteeksi? […]

Muuten minä voin suhteellisen hyvin ja olen tässä työpöytäni ääressä jokapäivä. Terveisiä myöskin vaimoltani. Hän oli eilenillallakin, kuten useina muina-kin iltoina, puhumassa amerikkalaisissa kirkoissa ja naisten klupeissa Suomen avustamisesta. Se onkin ameriikalaisten keskuudessa saanut uutta tuulta ja ameriikalasiten huomio Suomeen ja sen vaikeaan asemaan, on paljon myötämielisempi kuin vielä vuosi takaperin, puhumattakaan sota-ajasta. […]

Kouluneuvos Jaakko Laurila – Fitchburg, Mass. – 30.5.1948

Hyvä ystävä.

Viime kirjeessäni jo selostin Suomen avustustyön edessä olevia vaikeuksia. Liitän mukaan lyhennusotteen Help Finland Inc. johtokunnalle esitetyistä raporteista, joista ilmenee toimintamme syyt ja saavutuksetkin.

Pääasia on nyt, ovatko nämät meille esitetyt tiedot oikeita vaiko kokonaan vääriä. Näistä tiedoista päättäen hätä ja puute siellä on vieläkin suuri kun taas toiselta puolen väitetään että mitään sellaista puutetta, jonka torjumiseksi olisi keräystä täällä jatkettava, ei enää ole olemassa.

Help Finland Inc. johtokunnalla on heinäkuun lopulla toinen kokous, jossa ehkä päätetään toiminnan lopettamisesta ja siitä syystä olisi hyvä saada tietää, mikä on totuus. Sihteerimme Mrs Hietala kävi siellä Suomessa viime joulukuussa ja kulki läi Suomen ja hänen käsitys oli, että puute edelleenkin on huutava, mutta toiset Suomessa käyneet ja varsinkin sieltä tulleet, vakuuttavat päinvastoin.

Myöhäinen kesä näyttää tännekin tulevan. Terveisiä paljon, vilpittömällä ystävyydellä.

Kouluneuvos Jaakko Laurila – Oulu, Tervahovi – 28.7.1949

Jaakko ja Elli Laurila – Helsinki, Seurahuone – 10.8.1949

Kouluneuvos Jaakko Laurila – Kemi – 31.7.1949

Elli ja Lauri Jaakkola – Aulanko – 25.10.1949

Rakkaat ystävät.

Pyydän anteeksi kun en ole vastannut ystävälliseen kirjeeseenne ennen. syynä on ollut se, jonka lienette kuulleetkin, että jouduin sairaalaan. Ne monet pitkät ja raskaat matkat, joita jouduimme tekemään, lopulta vaikuttivat sen, että oli pakotettu kääntymään lääkärin puoleen ja hän ilman muuta hetipaikalla vei minut Kivelän sairaalaan. Siellä minua hoidettiin vähän yli kolme viikkoa ja nyt olen täällä Aulan-golla toipumassa jo muutaman päivän. Ylihuomenna eli torstaina palaamme Helsinkiin, josta sitten marraskuun 10 päivän tienoissa aiomme matkustaa takaisin Amerikkaan.

Muuten matkamme, niin pitkälle kun se jatkui, on ollut erittäin antoisa ja menestyksellinen sekä vastaanotto kaikkialla ystävällinen ja lämmin. Mutta nyt sitten onkin mennyt kokonainen kuukausi ettei ole saanut mitään aikaan. Kirjani ”Amerikan suomalaisia” sai myöskin odottamattoman suosiollisen vastaanoton. En ole kyennyt tekemään mitään senkään suhteen, en edes lähettämään sitä parhaille ystävillenikään. Kun nyt pääsen takaisin Helsinkiin, niin lähetän kappaleen omistuskirjoituksellani varustettuna, sinulle.

Lääkärin lausunnon mukaan, toipumiseni on edistynyt melkein odotettua paremmin niin että on toiveita päästä vielä entiseen kuntoon, Siinä suhteessa olenkin saanut parasta mahdollista hoitoa sillä siitä on huolehtinut professori Soisalo ja Kivelässä makasin samassa huoneessa ja samalla vuoteella, jolla presidentti Risto Ryti oli maannut seitsemän kuukautta ja siitä myöskin toipunut. Hän muuten kävi myöskin minua tervehtimässä ja näytti hyvin elävältä ja terveennäköiseltä. Sairauteni vaikutti myöskin vaimooni, niin että hänkin joutui sairaalaan ja makasi vähän toista viikkoa Mehiläisessä, mutta hänkin voi nyt tavallisen hyvin. Toivomme Teille parhainta terveyttä ja menestystä

Vaikka vielä ei ole talvikaan, niin ilma tuntuu täällä kylmältä ja kolealta. Huoneet myöskin hotelleissa pidetään niin kylminä, että meitä pyrkii aina vaivaamaan hiljainen vilu. Sekin tekee elämän hiukan koleaksi vaikka muuten olemmekin saaneet mitä sydämellisintä ja lämmintä kohtelua osaksemme. Minulla on vielä aikomus käydä siellä Pohjanmaalla ennekuin lähdemme sillä olomme siellä jäi aivan liian lyhyeksi. Vaimoni ehkä ei enää tule mukaan vaan teen sen matkan yksinäni. Ennen lähtöämme kirjoitan vielä Teille lähemmin suunnitelmistamme. Oli jo hiukan aikomus jäädä tänne pysyvästi olemaan, mutta se täytyy valmistaa paremmin ennen kuin pysyvästi voimme tänne asettua ja sitä ennen täytyy tehdä ainakin matka takaisin Amerikkaan.

Terveisiä paljon vaimoltani, joka niin sydämellisellä rakkaudella muistaa Teitä ja teidän lämmintä sekä vieraanvaraista kotianne, jossa todellinen rakkaus vallitsi ja lämmitti. On ollut suuri ilo nähdä ja kokea, miten todellinen rakkaus synnyinmaatamme ja sen koteja on näinä kohtalokkaina vuosina päässyt tunkeutumaan ihmisten sydämiin ja koteihin. Se ei ole vielä niin yleinen ja yhteinen kun sen pitäisi olla, mutta suuri edistys oikeaan suuntaan on tapahtunut näiden vuosien kuluessa.

Vilpittömällä ystävyydellä ja veljellisellä rakkaudella:

Elli ja Jaakko Laurila – West Townsend, Mass. – 9.12.1949

Rakkaat ystävät

Vihdoinkin kotona. Elämäni suurin ja kiinnostavin matka siellä synnyinmaassani on päättynyt. Marraskuun 30. saavuimme kotiin ja sen jälkeen olemme perusteellisesti leväneet sekä oikeastaan eläneet ne kuukaudet, jotka siellä luonanne vietimme.

Samalla esitämme sydämelliset ja vilpittömät kiitoksemme kaikesta osaksemme tulleesta ystävyydestä ja rakkaudesta. Toivotamme Teille, rakkaat ystävät, rauhaisaa Joulua sekä onnea ja menestystä alkavalle uudellevuodelle. Mielemme täältä pienestä mutta rauhaisasta kodista palaa luoksenne sinne Forssaan. Teidän lämpöisen ja rakkauden valaisemaan kotiinne, jossa saimme viettää pari nautintorikasta päivä.

Vilpittömällä ystävyydellä ja veljellisellä rakkaudella.

Kouluneuvos Jaakko ja Rouva Laurila –  West Townsend, Mass. – 12.10.1950

Rakkaat ystävät siellä synnyinmaassa!

Pyydän, älkää luulko että olisimme Teitä unohtaneet vaikka kirjeiden välit ovat venyneet pitkiksi. Parhaan kesän olimme matkoilla Mississippijoen laaksossa ja Kalliovuoristovaltioissa, jolta matkalta kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin. Sen jälkeen, en tiedä vanhuusko jo vaivannee, olet ollut alakunnossa; en tosin vuoteenomana mutta ei paljon muutenkaan, joten kaikki hyvätkin aikeet jäävät kesken. Mutta Teitä ja Teidän rakastettavaa kotiamme muistamme suurella rakkaudella.

Aika rientää ja me ihmiset ajan mukana. Kukaan ei vaan voi vielä varmuudella sanoa kuljemmeko valoisampaan tulevaisuutta vaiko suurempia onnettomuuksia kohden. Niinpaljon voitaneen sanoa, että me lähenemme ratkaisun hetkeä, jolloin pitkiksi ajoiksi ja, kuten toivomme, lopullisesti ja pysyvästi ihmiskunta pääsee vapaaksi ainaisesta pelosta tulla yllätetyksi tuhoa tuottavilla sodilla ja väkivallalla.

Viime sunnuntai täällä Amerikassa pyhitettiin ”Vapauden Ristiretken” päiväksi, jolloin tuhansissa kirkoissa ja muissa kansankokouksissa luettiin ”Vapauden Ristiretken” tunnuslauseet ja kerättiin nimiä Vapauden Ristiretkeen ja sitä kannattavien nimiä erikoisiin rulliin, jotka yhdessä Vapauden Kellon mukana lähetetään Berliiniin ja siellä tämän kuun 24 päivänä sijoitetaan vapaudelle vihittävään pyhättöön.

Tämä ”Vapaudenjulistuksen” otsikko vapaasti suomennettuna, kuuluisi jotenkin tällätavalla:

”Minä uskon, että jokainen ihminen on saanut (taikka perinyt) vapauden ja tasa-arvoisuuden Jumalalta. Minä uskon, että yksilöllinen vapaus on ylevä ja pyhä.

”Minä lupaan vastustaa hyökkäystä, väkivaltaa ja tyranniutta kaikkialla maailmassa, missä ikinä sitä ilmeneekin.

”Minä olen ylpeä saadessani osallistua Vapauden Ristiretkeen ja kirjoittautua sen osanottajiin.

”Olen ylpeä siitä, että voin täten auttaa Vapauden Kellon kaiun kantautumaan yli koko maailman ja olen ylpeä siitä, että kaikkien niiden miljoonien miesten ja naisten mukana maailman kaikilta ääriltä, jotka uskovat vapauden pyhyyteen, saan kirjoitta nimeni tämän alkuperäisen Vapauden julistuksen alle, ja saada sen Berliiniin sijoitettavaan Vapauden pyhättöön”.

Tämä sai alkunsa aivan spontaanisti ja vastauksena siihen Tukholmasta lähteneeseen kommunistien ”Rauhan adressille”, jota seurasi hyökkäys Korean tasavaltaa vastaan.

Toisissa kirkoissa tätä Vapauden Ristiretken päivää vietettiin jo viikkoa aikaisemmin ja minäkin ihan kuin sattumalta jouduin puhumaan sen puolesta eräässä amerikkalaisessa kirkossa. Menimme vaimoni kanssa tapaamaan erästä ystäväämme, joka on pappina eräässä kirkossa Providencessa, R.I. valtiossa olimme ilmoittaneet tulostamme aikaisemmin ja kun hän näki meidän tulevan, kutsui hän heti luokseen ja sanoi, että nyt on sinun noustava puhujakorokkeelle, eli saarnatuoliin, kuten siellä kutsutaan, ja puhuttava vapauden hinnasta ja millä hinnalla Suomen kansa on saanut vapautensa lunastaa. Esitys tuli hieman liian akkiä mutta asia oli myöskin niin suuri ja houkutteleva, että siltä kuumalta melkein heti nousin puhujalavalle ja, usko pois, onnistuin puhumaan Suomen kansan kohtaloista ja sen vapauden rakkaudesta niin hyvin, että itsekin hämmästyin ja suuri kirkko oli tupaten täynnä kuulijoita. Sellaistakin sitä väliin sattuu. Tämä tietenkin on kerrottu vaan sinulle kaikessa vilpittömässä ystävyydessä ja osotuksena, miten Suomea ja sen taisteluita voidaan saattaa ihmisten tietoon monella eri tavalla ja monissakin tilaisuuksissa.

Kommunismin pelko taikka oikeastaan viha täällä Amerikassa on niin suuri, että kongressi hyväksyi ja yli presidentin voimaansaattoi kommunistinvastaisen lain, joka sulkee kaikki kommunistit pois maasta ja pakottaa täällä olevat registeeraamaan itsensä valtion virastoihin. LAKI VARMAANKIN TULEE suuresti haittaamaan siirtolaisten maahanpääsyä sillä laki sulkee myöskin kaikki entisiin fascistisiin taikka natsilaisiin järjestöihin kuuluneet pois maasta ja siirtolaisviranomaisten tulkittavaksi jää, mitkä järjestöt he katsovat sellaisiksi, jotka suljetaan pois maasta. Kuvaavana esimerkkinä jo nähtiin se kun eräs itävaltalainen nuori viulutaiteilija, joka nuoruudessaan kymmenvuotiaana oli pakotettu liittymään Hitler nuorten järjestöön ja siitä huolimatta vaikka se ei ollut siinä toiminut, New Yorkin konserttimatkalle tullessaan suljettiin pois maasta ja vaan yliprokuraattorin luvalla sai viipyä viisi päivää ja antaa tämän yhden konsertin. Metropolitan ooperan monet tähdet, jotka ovat tulossa Europan maista, suljetaan pois vaan sen takia, että ovat joskus jossakin maassa kuuluneet facistiin natsilaisiin taikka kommunistisiin järjestöihin. Se näyttää olevan sillälailla, että viha ja kosto, kun se mene äärimmäisyyksiin, missä maassa ja missä tarkoituksessa tahansa, on aina sokea ja heittä lapsenkin pesuveden mukana.

Sellaisiahan on meidänkin elämämme täällä. Missis Tokoi voi hyvin ja tekee taloustöitä kun minä tässä van laiskottelen.

Terveisiä Teillä ja toivottaen hyvää vointia sekä kärsivällisyyttä kaikissa vaivoissa ja vaiheissa, joita meillä nykypäivien ihmisillä näyttää olevan runsaasti.

Veljellisellä rakkaudella ja vilpittömällä ystävyydellä